Vanha hallintokulttuuri yhteistyön esteenä:
Euroopan ortodoksien rivit hajalla
(01.06.2006) Globalisaatio, demokratia ja kansalaisyhteiskunta haastavat ortodoksiset kirkot, mutta kirkkojen yhteistyö yskii. Kehityksen ja verkostoitumisen esteenä on tuhatvuotinen kiista kunkin kirkon kanonisesta alueesta.
Ortodoksisten kirkkojen käsitys kanonisesta alueesta perustuu aluehallintomalliin. Kirkkoja hallitaan periaatteessa siellä, missä kirkon jäsenetkin asuvat. 300-luvulla perustetut Aleksandrian tai Antiokian patriarkaatit syntyivät niiden ympärillä elävän ortodoksiväestön tarpeita varten.
Kiista alueellisesta itsenäisyydestä on ollut tärkein syy ortodoksien ja katolilaisten erolle. Ortodoksit eivät hyväksy Rooman paavin maailmanlaajuista johtajuutta, vaan lähtevät liikkeelle kirkon johtajien tasa-arvosta. Ensimmäinen vertaistensa kirkonjohtajien joukossa (primus inter pares) on kuitenkin ollut vuodesta 431 Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka.
Rooman paavia kutsuttiin 450-luvulta lähtien lännen patriarkaksi, mutta paavi Benedictus XVI luopui tämän arvonimen käytöstä maaliskuussa. Paavin mukaan kunnia-arvolla ei ollut enää merkitystä.
1800-luvun lopulla alkaneen muuttoliikkeen seurauksena arabeja, kreikkalaisia ja venäläisiä lähti sankoin joukoin pois vanhoilta kotiseuduiltaan Lähi-idästä, Balkanilta ja Itä-Euroopasta. Ortodoksisuus tuli Länsi-Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan evakkojen matkalaukuissa Beirutista, Konstantinopolista ja Odessasta.
Ortodoksit muuttivat Eurooppaan, mutta hallinto jäi kotiseudulle. Vanhojen patriarkaattien johtajat ja suuri osa heidän laumastaan asuvatkin nykyään eri paikoissa.
Kanoninen alue ja katoavat rajat
Ortodoksiset kirkot eivät ole päässeet sopuun Euroopan jakamisesta paikalliskirkoiksi.
Ekumeeninen patriarkaatti pitää kiinni 400-luvulta peräisin olevasta päätöksestä, jonka mukaan Konstantinopoli määrittää, miten muiden patriarkaattien ulkopuolella asuvien ortodoksien hallinto järjestetään.
Vanhat kreikkalaiset kirkot – ekumeeninen patriarkaatti, Aleksandrian patriarkaatti, Antiokian patriarkaatti ja Jerusalemin patriarkaatti – eivät kuitenkaan keskenään kiistele Euroopan tai Amerikan ortodoksien sieluista. Sopuun syynä on se, että kaikkia neljää vanhaa patriarkaattia ja niiden lisäksi Kreikan ja Kyproksen ortodoksisia kirkkoja johtaa Kreikan valtion ja kreikkalaisen liikemaailman tukema piispakunta. Kirkot elävät löyhässä konsensuksessa ja varovat visusti vallan tai omaisuuden luisumista kreikkalaisten käsistä.
Serbian, Romanian, Bulgarian ja Albanian kirkot ovat 1800-luvulla syntyneitä kansallisia kirkkoja. Ne eivät kilpaile keskenään, mutta eivät myöskään pyri tiiviimpään yhteistyöhön.
Vankileireiltä Kremlin salonkeihin noussut Venäjän ortodoksinen kirkko on tällä hetkellä ortodoksisen kirkkoperheen suurin ja vahvin. Moskovan patriarkaatti hyötyy Venäjän talouskasvusta. Se myös koko ajan perustaa – Konstantinopolia konsultoimatta – uusia seurakuntia Länsi-Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan.
Georgian ja Puolan ortodoksiset kirkot myötäilevät Moskovaa, mutta niiden jäsenmäärä ei juuri kasva.
Varteenotettava Venäjän ortodoksisen kirkon kilpailija on Moskovan patriarkaatista eronnut Ukrainan ortodoksinen kirkko, joka on ryhtynyt avaamaan seurakuntia Länsi-Eurooppaan.
Tšekinmaan ja Slovakian sekä Suomen kirkot ovat pieniä vähemmistökirkkoja, joiden painoarvo voisi olla ortodoksisten kirkkojen yhteistyössä moninkertainen jäsenmäärään verrattuna.
Myös Yhdysvalloissa toimiva itsenäinen Amerikan ortodoksinen kirkko (Orthodox Church of America, OCA) on merkittävä tekijä. Sen kanoninen alue olisi selvästi Pohjois-Amerikka. OCA:n uskottavuusongelma syntyy siitä, että se kilpailee sieluista ekumeenisen patriarkaatin tunnustaman kreikkalaisen hiippakunnan kanssa.
Etninen johto, kansainvälinen lauma
Euroopan ortodoksisuus on moni-ilmeistä. Erityisen selvästi se näkyy kreikkalaisten ja venäläisten seurakuntien elämässä. Esimerkiksi ekumeenisen patriarkaatin Länsi-Euroopan seurakunnista suurin osa ei ole enää kreikkalaisia, vaan brittiläisiä, flaamilaisia, ranskalaisia tai saksalaisia.
Venäläiset seurakunnat Bonnissa, Roomassa tai Tukholmassa ovat myös keskenään tyystin erilaisia. Saksan seurakunta seuraa Yhdysvalloissa pääpaikkaa pitävän venäläisen Ulkomaankirkon perinteitä. Roomassa muistellaan Moskovan patriarkkaa ja Tukholmassa Pariisin venäläistä arkkipiispaa.
Joka tapauksessa Euroopan ortodokseja hallitaan vastoin alueellisen hallintomallin periaatetta. Sekä Berliinissä, Brysselissä että Lontoossa asuu vähintään kolme kilpailevaa ortodoksipiispaa.
Kansainvälisyys on tuonut myös jännitteitä kirkon johdon ja seurakuntien välille. Autoritaariseen hallintokulttuuriin Kreikassa tai Venäjällä oppineet piispat ovat joutuneet kahnauksiin demokratian pelinsääntöihin tottuneiden Länsi-Euroopan seurakuntien kanssa.
Eräs Moskovan patriarkaatin piispa sai Lontoosta äkkilähdön ryhdyttyään vaatimaan hiippakunnaltaan isoa palkkaa ja näyttävää virka-autoa. Saksassa epäsuosioon joutunutta bulgarialaispiispaa on neuvottu pysymään mahdollisimman näkymättömissä.
Toisaalta monet seurakunnat pitävät toimintavapauksiensa kannalta hyvänä kuulumista kaukaiseen patriarkaattiin, jolla ei ole aikaa eikä intoa puuttua pienen seurakunnan elämään.
Ehdotus etupiirijaoksi
Ortodoksit ovat pitkään yrittäneet ratkaista kysymystä Euroopan kanonisten alueiden uudelleenjaosta. Ranskalaisen ortodoksiprofessorin Jean-Francois Colosimon pari vuotta sitten tekemän ehdotuksen mukaan ratkaisu pitäisi tehdä kokouksessa, jossa patriarkaatit jakaisivat Euroopan ja Pohjois-Amerikan kylmän pragmaattisesti etupiireihin.
Moskovan patriarkaatille Colosimo myöntäisi nykyisen Venäjän alueen sekä Ukrainan ja Valko-Venäjän valtioiden alueet. Colosimo suosittelisi Moskovalle luopumista Baltian maiden kirkoista.
Vaihtokauppana Moskovan pitäisi hyväksyä koko läntinen Eurooppa Konstantinopolin patriarkaatin etupiiriin kuuluvaksi. Konstantinopolin pitäisi puolestaan tunnustaa Amerikan ortodoksisen kirkon (OCA) autokefalia, jonka se sai Moskovan patriarkaatilta vuonna 1970.
Kolmas siirto Colosimon mukaan olisi Jerusalemin pyhien paikkojen antaminen Antiokian patriarkaatin haltuun. Jerusalemin patriarkaatista Colosimo tekisi kansainvälisen veljestön, jonka tehtävänä olisi vain Kristuksen hautakirkosta huolehtiminen.
Ekumeenisen patriarkaatin keskuksen Colosimo siirtäisi Istanbulista Thessalonikiin, josta tulisi myös koko ortodoksisen maailman keskus. Ortodoksista maailmaa johtaisi Thessalonikissa toimiva vaihtuva piispainsynodi. Sen jäseniä olisivat kaikki ne piispat, jotka sillä hetkellä sattuvat olemaan Thessalonikissa. Konstantinopolin patriarkan kesäresidenssi sopisi Colosimon mukaan Athokselle.
Professori Colosimon ehdotus on herättänyt toistaiseksi vähän keskustelua. (©LogosMedia)